ESTRELANVUORISTOKOIRAN HISTORIAA
Estrelanvuoristokoira kuten muutkin Iberian niemimaan mastiffit polveutuvat Keski-Aasian mastiffeista. Tämän huomaa hyvin, kun vertaa mm. estrelavuoristokoiraa, kaukasianpaimenkoiraa ja sarplaninacia. Estrelanvuoristokoira on yksi Iberian niemimaan vanhimmista roduista, ellei jopa vanhin. Legenda kertoo tämän näköisen koiran taistelleen roomalaisia vastaan portugalilaisten paimenten, viriatojen, rinnalla jo vuonna 200 eaa. Totta tai ei, niin tunnettu runoilija Bras Garcia de Mascarenhaa kuvaa viriatojen koiria tähän tapaan:
"Rennot lavat, paheksuvat silmät, laskevat huulet, musta nenä, karvainen kuono, typistetyt korvat, kiertyneet kynnet, vahvat jalat ja tassut, roteva runko, jykevät lonkat, vahva leuka, tuuhea häntä, lyhyt sekä vahva kaula ja lanteet." Osuva kuvaus estrelanvuoristokoirasta 1600-luvulta.
Estrela-vuori on Portugalin korkein kohta, 1981 m merenpinnan yläpuolella. Vuori on ja oli erinomainen asuinpaikka Iberian sudelle ja aikoinaan susikanta oli erittäin tiheä tällä alueella. Ruskea karhu on tänä päivänä hävinnyt alueelta, mutta niitäkin on aikanaan elänyt Estrela-vuorella. Estrela-vuoren paimenien täytyi joka päivä vaeltaa ylös vuorelle sijaitseville laidunmaille. Paimenet karjoineen joutuivat usein susilaumojen hyökkäysten kohteiksi ja nämä paimenet tarvitsivat vahvan ja rohkean koiran turvaksi, puolustamaan heitä petojen hyökkäyksiltä, sekä ryöstäjiltä. Tämän koiran täytyi olla vahva rungoltaan ja iso kooltaan, että koira pystyisi tappelemaan, mutta kuitenkin nopea ja notkea mikä salli koiran juosta vapaasti vaikeassa maastossa. Koiran tuli olla myös erittäin viisas ja sitkeä selvitäkseen Estrela-vuoren vaikeissa ja ankarissa olosuhteissa, tärkeää oli myös se, että koira oli perusterve, sillä siihen aikaan ei ollut lääkkeitä eikä lääkäreitä. Koiran täytyi olla aina valmis puolustamaan omistajaansa ja laumaansa.
Estrelanvuoristokoiralle kehittyi kaksi erilaista karvatyyppiä lyhyt- ja pitkäkarvainen. Pitkäkarvainen koira oli yleisempi Manteigasin alueella, kun taas lyhytkarvaiset olivat suositumpia Seian ja Gouveian alueilla. Tänä päivänä pitkäkarvainen tyyppi on paljon yleisempi, kun taas lyhytkarvainen versio on harvinainen, jopa Portugalissa. Paimenet varustivat koiransa metallisilla piikkipannoilla, suojatakseen koirien niskaa hyökkäyksiltä, samasta syystä koirilta typistettiin myös korvat. Koirat vartioivat laumoja 2-6 koiran ryhmissä. Koirat jätettiin päiviksi yksinään karjan kanssa laidunmaille, joissa ne jatkuvasti tarkkailivat ympäristöään lauman yläpuolisilta tunkeilijoilta. Illan tullen koirat palasivat lauman kanssa kotiin, jossa koirat saivat nukkua lähellä karjaa, puolustaen ja vahtien samalla myös omistajiaan. Toisinaan koiria käytettiin "vetojuhtina kärryille, joissa kuljetettiin mm. maitoa ja juustoa.
1900-luvun alussa sudet ja karhut alkoivat käydä harvinaisiksi Estrela-vuorella ja laumanvartijakoirat kävivät tarpeettomaksi, tämä oli kohtalokasta estrelavuoristokoiralle. Haukkujan virkaa pystyi hoitamaan pienempikin koira, joka ei syönyt niin paljoa. Paimenet eivät enää välittäneet rodusta ja estrelanvuoristokoira hävisi lähes täysin. Onneksi oli kuitenkin muutama ihminen, jotka halusivat säilyttää rodun, joka oli niin jalo ja kaunis. Nämä ihmiset valitsivat yksilöt ja tyypin joita jalostivat ja joista loivat pohjan sille, mikä estrelanvuoristokoira on tänä päivänä. Virkistysmatkailun lisäännyttyä rotu alkoi käydä tutuksi tavalliselle portugalilaiselle ja joitakin yksilöitä päätyi herraskartanoihin. Herraskartanoista rotu löysi tiensä näyttelykehiin. Pikkuhiljaa rotu alkoi tulla tutuksi myös ulkomailla ja ensimmäisenä ulkovaltoina estrelan adoptoivat Englanti ja Alankomaat. Ensimmäinen estrela saapui Suomeen 80-luvulla.
Ensimmäinen rotumääritelmä estrelanvuoristokoirasta laadittiin vuonna 1933. Rotumääritelmän laati professori Manuel Marques. Rotumääritelmän julkaisu antoi kasvattajille rajat ja tavoitteet, joiden mukaan jatkaa jalostustyötä kohti homogeenisempää tyyppiä.
Harvat koirat ovat niin täysin elinympäristönsä tuote kuin estrela, joka ei ole niinkään koira kuin elämäntapa (elämäntapa, joka ei ehkä kovinkaan kauan säily ennallaan), ja elleivät ihmiset ymmärrä edes jotain sen kaikista vivahteista, he eivät koskaan pysty saamaan oikeaa tuntumaa rotuun.
(Roger F. Pye kirjassaan Estrela Mountain Dog)
Estrelanvuoriskoira kuuluu Iberian niemimaan ikivanhoihin laumaa vartioiviin paimenkoiriin. Tätä perintöä tulee kunnioittaa ja pyrkiä pitämään huolta rodun käyttökelpoisuudesta sen alkuperäiseen tehtävään. Estrelan tulee olla perusterve, rakenteensa puolesta vahva, kestävä ja ketterä. Sillä on taipumus keskinkertaisiin linjoihin, eikä sen tule olla liioiteltu minkään suhteen. Sen tulee omata rodulle ominainen vahva vartiointitaipumus ja epäluulo vieraita kohtaan, kuitenkaan sen ei tule olla arka tai aggressiivinen. Omistajan läsnä ollessa sen tulee olla vieraidenkin käsiteltävissä.
"Rennot lavat, paheksuvat silmät, laskevat huulet, musta nenä, karvainen kuono, typistetyt korvat, kiertyneet kynnet, vahvat jalat ja tassut, roteva runko, jykevät lonkat, vahva leuka, tuuhea häntä, lyhyt sekä vahva kaula ja lanteet." Osuva kuvaus estrelanvuoristokoirasta 1600-luvulta.
Estrela-vuori on Portugalin korkein kohta, 1981 m merenpinnan yläpuolella. Vuori on ja oli erinomainen asuinpaikka Iberian sudelle ja aikoinaan susikanta oli erittäin tiheä tällä alueella. Ruskea karhu on tänä päivänä hävinnyt alueelta, mutta niitäkin on aikanaan elänyt Estrela-vuorella. Estrela-vuoren paimenien täytyi joka päivä vaeltaa ylös vuorelle sijaitseville laidunmaille. Paimenet karjoineen joutuivat usein susilaumojen hyökkäysten kohteiksi ja nämä paimenet tarvitsivat vahvan ja rohkean koiran turvaksi, puolustamaan heitä petojen hyökkäyksiltä, sekä ryöstäjiltä. Tämän koiran täytyi olla vahva rungoltaan ja iso kooltaan, että koira pystyisi tappelemaan, mutta kuitenkin nopea ja notkea mikä salli koiran juosta vapaasti vaikeassa maastossa. Koiran tuli olla myös erittäin viisas ja sitkeä selvitäkseen Estrela-vuoren vaikeissa ja ankarissa olosuhteissa, tärkeää oli myös se, että koira oli perusterve, sillä siihen aikaan ei ollut lääkkeitä eikä lääkäreitä. Koiran täytyi olla aina valmis puolustamaan omistajaansa ja laumaansa.
Estrelanvuoristokoiralle kehittyi kaksi erilaista karvatyyppiä lyhyt- ja pitkäkarvainen. Pitkäkarvainen koira oli yleisempi Manteigasin alueella, kun taas lyhytkarvaiset olivat suositumpia Seian ja Gouveian alueilla. Tänä päivänä pitkäkarvainen tyyppi on paljon yleisempi, kun taas lyhytkarvainen versio on harvinainen, jopa Portugalissa. Paimenet varustivat koiransa metallisilla piikkipannoilla, suojatakseen koirien niskaa hyökkäyksiltä, samasta syystä koirilta typistettiin myös korvat. Koirat vartioivat laumoja 2-6 koiran ryhmissä. Koirat jätettiin päiviksi yksinään karjan kanssa laidunmaille, joissa ne jatkuvasti tarkkailivat ympäristöään lauman yläpuolisilta tunkeilijoilta. Illan tullen koirat palasivat lauman kanssa kotiin, jossa koirat saivat nukkua lähellä karjaa, puolustaen ja vahtien samalla myös omistajiaan. Toisinaan koiria käytettiin "vetojuhtina kärryille, joissa kuljetettiin mm. maitoa ja juustoa.
1900-luvun alussa sudet ja karhut alkoivat käydä harvinaisiksi Estrela-vuorella ja laumanvartijakoirat kävivät tarpeettomaksi, tämä oli kohtalokasta estrelavuoristokoiralle. Haukkujan virkaa pystyi hoitamaan pienempikin koira, joka ei syönyt niin paljoa. Paimenet eivät enää välittäneet rodusta ja estrelanvuoristokoira hävisi lähes täysin. Onneksi oli kuitenkin muutama ihminen, jotka halusivat säilyttää rodun, joka oli niin jalo ja kaunis. Nämä ihmiset valitsivat yksilöt ja tyypin joita jalostivat ja joista loivat pohjan sille, mikä estrelanvuoristokoira on tänä päivänä. Virkistysmatkailun lisäännyttyä rotu alkoi käydä tutuksi tavalliselle portugalilaiselle ja joitakin yksilöitä päätyi herraskartanoihin. Herraskartanoista rotu löysi tiensä näyttelykehiin. Pikkuhiljaa rotu alkoi tulla tutuksi myös ulkomailla ja ensimmäisenä ulkovaltoina estrelan adoptoivat Englanti ja Alankomaat. Ensimmäinen estrela saapui Suomeen 80-luvulla.
Ensimmäinen rotumääritelmä estrelanvuoristokoirasta laadittiin vuonna 1933. Rotumääritelmän laati professori Manuel Marques. Rotumääritelmän julkaisu antoi kasvattajille rajat ja tavoitteet, joiden mukaan jatkaa jalostustyötä kohti homogeenisempää tyyppiä.
Harvat koirat ovat niin täysin elinympäristönsä tuote kuin estrela, joka ei ole niinkään koira kuin elämäntapa (elämäntapa, joka ei ehkä kovinkaan kauan säily ennallaan), ja elleivät ihmiset ymmärrä edes jotain sen kaikista vivahteista, he eivät koskaan pysty saamaan oikeaa tuntumaa rotuun.
(Roger F. Pye kirjassaan Estrela Mountain Dog)
Estrelanvuoriskoira kuuluu Iberian niemimaan ikivanhoihin laumaa vartioiviin paimenkoiriin. Tätä perintöä tulee kunnioittaa ja pyrkiä pitämään huolta rodun käyttökelpoisuudesta sen alkuperäiseen tehtävään. Estrelan tulee olla perusterve, rakenteensa puolesta vahva, kestävä ja ketterä. Sillä on taipumus keskinkertaisiin linjoihin, eikä sen tule olla liioiteltu minkään suhteen. Sen tulee omata rodulle ominainen vahva vartiointitaipumus ja epäluulo vieraita kohtaan, kuitenkaan sen ei tule olla arka tai aggressiivinen. Omistajan läsnä ollessa sen tulee olla vieraidenkin käsiteltävissä.
RODUN KEHITTYMINEN
Seuraava on suora lainaus Roger F. Pyen kirjasta Estrela Mountain Dog:
Ominaisuudet, jotka mahdollistivat koiran kunnollisen työskentelyn sen elinolosuhteissa, kehittyivät hitaasti vuosisatojen kuluessa. Sen oli välttämättä oltava suuri, erittäin voimakas ja kestävä koira, kosken sen piti pystyä taistelemaan suden kanssa ja tämä vaati syvää leveää rintaa, missä oli paljon tilaa sydämen ja keuhkojen työskennellä kunnolla sekä vahvaa, laajaa ja lihaksikasta selkää ja kupeita. Siitä huolimatta sen kokoa rajoitti jossain määrin tarve liikkua ketterästi tiedusteluretkillä vuoristoisessa maastossa solineen, kivikkoineen sekä tulkoon sanotuksi, köyhä ruokavalio, minkä paimen pystyi tarjoamaan. Tällä koon rajoittumisella oli jonkin verran vaikutusta sen raajoihin, sillä vaikka se ilmeisesti tarvitsikin hyväluustoisia ja lihaksikkaita raajoja vuorten rinteillä liikkumiseen, takajaloilla ei ollut taipumusta asettua rungon alle, kuten usein suurilla koirilla (erotuksena pelkästään korkeista koirista), että ne pystyivät kannattamaan suurta painoa, vaan näiden raajat saattoivat olla runsaasti kulmautuneet antamaan niille niin välttämätöntä ketteryysliikettä.
Voimakas suu, missä pitkät raatelevat leuat ja suuret voimakkaat hampaat, olivat olennaisia vaatimuksia sen sodassa sutta vastaa, samoin sillä oli taipumus kasvattaa vihollisten varalta tukeva ihopoimu tai paksu karvakaulus kurkun alle ja ympärille. Kuitenkin kaikki löysä nahaka, varsinkin suun ja kurkun tienoolla, joka mahdollistaisi sudelle kiinnikäymiskohdan, oli selvä haitta. Useimmista karjakoiraroduista huomaamme, että ne aika ajoin pitävät korviaan luimussa takana ja saattaa olla, että verraittain pienet taakse kääntyvät korvat olivat estrelan paimenten arvostamia ja etsimiä aivan samasta syystä, sillä itse asiassa, jos koiralla oli suuret roikkuvat korvat, paimen usein typistin ne ja toisinaan myös hännän.
Energiaa säästääkseen se kehitti helpon, melko pomppivan hölkkäaskeleen, mikä mahdollisti huomattavien matkojen taittamisen mahdollisimman pienellä voimalla. Se myös kasvatti runsaasti karvaa varpaiden ja polkutyynyjen väleihin suojatakseen jalkojaan lumelta ja vuoriston irtokiviltä, sekä antamaan paremman jalansijan epätasaisella alustalla. Sen pitkä paksu häntä toimi vastapainona äkillisissä suunnanvaihdoksissa. Suojaksi äärimmäistä kosteutta ja kylmyyttä vastaan, joissa sen piti pitkiäkin aikoja elää, se kasvatti paksun, tiheän turkin. Luonteeltaan se oli, paitsi leppymätöntä vihaa sutta kohtaan luonnostaan epäluuloinen ja varuillaan oleva vieraita kohtaan, varoittaen äänekkäästi heidän lähestymisestään valmiina tarpeen vaatiessa myös kovempiin otteisiin, mutta rinnan sen omiin ja isännän mahdollisiin vihollisiin kohdistuvan raivokkuuden kanssa, kulki syvä, joskin hieman epätarkka, kiintymys ja uskollisuus sitä ihmistä kohtaan, jonka kanssa se vuoriston yksinäisyydessä kuukausikaupalla yhdessä eli.
Ominaisuudet, jotka mahdollistivat koiran kunnollisen työskentelyn sen elinolosuhteissa, kehittyivät hitaasti vuosisatojen kuluessa. Sen oli välttämättä oltava suuri, erittäin voimakas ja kestävä koira, kosken sen piti pystyä taistelemaan suden kanssa ja tämä vaati syvää leveää rintaa, missä oli paljon tilaa sydämen ja keuhkojen työskennellä kunnolla sekä vahvaa, laajaa ja lihaksikasta selkää ja kupeita. Siitä huolimatta sen kokoa rajoitti jossain määrin tarve liikkua ketterästi tiedusteluretkillä vuoristoisessa maastossa solineen, kivikkoineen sekä tulkoon sanotuksi, köyhä ruokavalio, minkä paimen pystyi tarjoamaan. Tällä koon rajoittumisella oli jonkin verran vaikutusta sen raajoihin, sillä vaikka se ilmeisesti tarvitsikin hyväluustoisia ja lihaksikkaita raajoja vuorten rinteillä liikkumiseen, takajaloilla ei ollut taipumusta asettua rungon alle, kuten usein suurilla koirilla (erotuksena pelkästään korkeista koirista), että ne pystyivät kannattamaan suurta painoa, vaan näiden raajat saattoivat olla runsaasti kulmautuneet antamaan niille niin välttämätöntä ketteryysliikettä.
Voimakas suu, missä pitkät raatelevat leuat ja suuret voimakkaat hampaat, olivat olennaisia vaatimuksia sen sodassa sutta vastaa, samoin sillä oli taipumus kasvattaa vihollisten varalta tukeva ihopoimu tai paksu karvakaulus kurkun alle ja ympärille. Kuitenkin kaikki löysä nahaka, varsinkin suun ja kurkun tienoolla, joka mahdollistaisi sudelle kiinnikäymiskohdan, oli selvä haitta. Useimmista karjakoiraroduista huomaamme, että ne aika ajoin pitävät korviaan luimussa takana ja saattaa olla, että verraittain pienet taakse kääntyvät korvat olivat estrelan paimenten arvostamia ja etsimiä aivan samasta syystä, sillä itse asiassa, jos koiralla oli suuret roikkuvat korvat, paimen usein typistin ne ja toisinaan myös hännän.
Energiaa säästääkseen se kehitti helpon, melko pomppivan hölkkäaskeleen, mikä mahdollisti huomattavien matkojen taittamisen mahdollisimman pienellä voimalla. Se myös kasvatti runsaasti karvaa varpaiden ja polkutyynyjen väleihin suojatakseen jalkojaan lumelta ja vuoriston irtokiviltä, sekä antamaan paremman jalansijan epätasaisella alustalla. Sen pitkä paksu häntä toimi vastapainona äkillisissä suunnanvaihdoksissa. Suojaksi äärimmäistä kosteutta ja kylmyyttä vastaan, joissa sen piti pitkiäkin aikoja elää, se kasvatti paksun, tiheän turkin. Luonteeltaan se oli, paitsi leppymätöntä vihaa sutta kohtaan luonnostaan epäluuloinen ja varuillaan oleva vieraita kohtaan, varoittaen äänekkäästi heidän lähestymisestään valmiina tarpeen vaatiessa myös kovempiin otteisiin, mutta rinnan sen omiin ja isännän mahdollisiin vihollisiin kohdistuvan raivokkuuden kanssa, kulki syvä, joskin hieman epätarkka, kiintymys ja uskollisuus sitä ihmistä kohtaan, jonka kanssa se vuoriston yksinäisyydessä kuukausikaupalla yhdessä eli.
RODUN HISTORIA SUOMESSA
Vuosi 1984 jää historiaan estrelanvuoristokoirien osalta Suomessa ensimmäisten estreloiden saavuttua Suomeen.
Suomen ensimmäinen estrelapentue syntyi huhtikuussa 1989 Li'l Folks kenneliin.
Ensimmäiset koirat Suomeen tulivat Ruotsista:
• Agaius Barito (FIN MVA), om. Anita Lehtonen
• Agaius Bernita, om. Birgitta Kajander
• Agaius Berry, om. Ari Myllylä
• Hoffen-Hills Estrela Ewie (FIN MVA), om. Raimo Kuusisto
Seuraavana vuonna tuotiin, myöskin Ruotsista:
• Agaius Red Chicko, om. Tarja ja Esko Volotinen
• Agaius Red Cheritha (FIN & N PMV-86-87, V-90-92, om. Päivi Koskinen
• Agaius Happy Docky (FIN & EST MVA), om. Kaarina ja Pentti Suominen
• Wham´s Taradina Girl in Grey, om. Heidi Uotinen
• Dalbohundens Hoss, om. Päivi Koskinen
Tämän jälkeen koiria on tuotu mm. Portugalista:
• Ana dos Montes Herminios, om. Kaarina ja Pentti Suominen
• Maio dos Montes Herminios (FIN & EST MVA), om. Kaarina ja Pentti Suominen
• Cardo do Vale do Poco, om. Päivi Koskinen
Hollannista:
• Kai v.d. Tafelronde (FIN MVA), om. Birgitta Kajander ja Tarja Volotinen
• Karabas Rapariga Riquissimo (FIN MVA), om. Päivi Koskinen
Englannista:
• Asterel Travelling Matt, om. Jaana Miettinen
Norjasta:
• Dykebo´s Fogo de Artificio (FIN MVA), om. Päivi Koskinen
• Dykebo´s Esperito, om. Päivi Koskinen
• Alva da Pichera av Bicess, om. Päivi Koskinen
• Aveiro do Minho av Bicess, om. Päivi Koskinen
• Dykebo´s Irmao Ignis, om. Päivi Koskinen
Ranskasta:
• Louvado de Borosi (KANS & FIN & S & EST MVA, PMV-97-99), om. Satu Vanhanen ja Jari Ruuskanen
Hollanista:
• Flor Finlandes do Rio Zezere (FIN & S & EST MVA), om. Satu Vanhanen ja Jari Ruuskanen
Suomen ensimmäinen estrelapentue syntyi huhtikuussa 1989 Li'l Folks kenneliin.
Ensimmäiset koirat Suomeen tulivat Ruotsista:
• Agaius Barito (FIN MVA), om. Anita Lehtonen
• Agaius Bernita, om. Birgitta Kajander
• Agaius Berry, om. Ari Myllylä
• Hoffen-Hills Estrela Ewie (FIN MVA), om. Raimo Kuusisto
Seuraavana vuonna tuotiin, myöskin Ruotsista:
• Agaius Red Chicko, om. Tarja ja Esko Volotinen
• Agaius Red Cheritha (FIN & N PMV-86-87, V-90-92, om. Päivi Koskinen
• Agaius Happy Docky (FIN & EST MVA), om. Kaarina ja Pentti Suominen
• Wham´s Taradina Girl in Grey, om. Heidi Uotinen
• Dalbohundens Hoss, om. Päivi Koskinen
Tämän jälkeen koiria on tuotu mm. Portugalista:
• Ana dos Montes Herminios, om. Kaarina ja Pentti Suominen
• Maio dos Montes Herminios (FIN & EST MVA), om. Kaarina ja Pentti Suominen
• Cardo do Vale do Poco, om. Päivi Koskinen
Hollannista:
• Kai v.d. Tafelronde (FIN MVA), om. Birgitta Kajander ja Tarja Volotinen
• Karabas Rapariga Riquissimo (FIN MVA), om. Päivi Koskinen
Englannista:
• Asterel Travelling Matt, om. Jaana Miettinen
Norjasta:
• Dykebo´s Fogo de Artificio (FIN MVA), om. Päivi Koskinen
• Dykebo´s Esperito, om. Päivi Koskinen
• Alva da Pichera av Bicess, om. Päivi Koskinen
• Aveiro do Minho av Bicess, om. Päivi Koskinen
• Dykebo´s Irmao Ignis, om. Päivi Koskinen
Ranskasta:
• Louvado de Borosi (KANS & FIN & S & EST MVA, PMV-97-99), om. Satu Vanhanen ja Jari Ruuskanen
Hollanista:
• Flor Finlandes do Rio Zezere (FIN & S & EST MVA), om. Satu Vanhanen ja Jari Ruuskanen