RODUN HISTORIA
Estrelavuoristokoiran historiaa
Estrelanvuoristokoira kuten muutkin Iberian niemimaan mastiffit polveutuvat Keski-Aasian mastiffeista. Tämän huomaa hyvin, kun vertaa mm. estrelavuoristokoiraa, kaukasianpaimenkoiraa ja sarplaninacia. Estrelanvuoristokoira on yksi Iberian niemimaan vanhimmista roduista, ellei jopa vanhin. Legenda kertoo tämän näköisen koiran taistelleen roomalaisia vastaan portugalilaisten paimenten, viriatojen, rinnalla jo vuonna 200 eaa. Totta tai ei, niin tunnettu runoilija Bras Garcia de Mascarenhaa kuvaa viriatojen koiria tähän tapaan:
"Rennot lavat, paheksuvat silmät, laskevat huulet, musta nenä, karvainen kuono, typistetyt korvat, kiertyneet kynnet, vahvat jalat ja tassut, roteva runko, jykevät lonkat, vahva leuka, tuuhea häntä, lyhyt sekä vahva kaula ja lanteet." Osuva kuvaus estrelanvuoristokoirasta 1600-luvulta.
Estrela-vuori on Portugalin korkein kohta, 1981 m merenpinnan yläpuolella. Vuori on ja oli erinomainen asuinpaikka Iberian sudelle ja aikoinaan susikanta oli erittäin tiheä tällä alueella. Ruskea karhu on tänä päivänä hävinnyt alueelta, mutta niitäkin on aikanaan elänyt Estrela-vuorella. Estrela-vuoren paimenien täytyi joka päivä vaeltaa ylös vuorelle sijaitseville laidunmaille. Paimenet karjoineen joutuivat usein susilaumojen hyökkäysten kohteiksi ja nämä paimenet tarvitsivat vahvan ja rohkean koiran turvaksi, puolustamaan heitä petojen hyökkäyksiltä, sekä ryöstäjiltä. Tämän koiran täytyi olla vahva rungoltaan ja iso kooltaan, että koira pystyisi tappelemaan, mutta kuitenkin nopea ja notkea mikä salli koiran juosta vapaasti vaikeassa maastossa. Koiran tuli olla myös erittäin viisas ja sitkeä selvitäkseen Estrela-vuoren vaikeissa ja ankarissa olosuhteissa, tärkeää oli myös se, että koira oli perusterve, sillä siihen aikaan ei ollut lääkkeitä eikä lääkäreitä. Koiran täytyi olla aina valmis puolustamaan omistajaansa ja laumaansa.
Estrelanvuoristokoiralle kehittyi kaksi erilaista karvatyyppiä lyhyt- ja pitkäkarvainen. Pitkäkarvainen koira oli yleisempi Manteigasin alueella, kun taas lyhytkarvaiset olivat suositumpia Seian ja Gouveian alueilla. Tänä päivänä pitkäkarvainen tyyppi on paljon yleisempi, kun taas lyhytkarvainen versio on harvinainen, jopa Portugalissa. Paimenet varustivat koiransa metallisilla piikkipannoilla, suojatakseen koirien niskaa hyökkäyksiltä, samasta syystä koirilta typistettiin myös korvat. Koirat vartioivat laumoja 2-6 koiran ryhmissä. Koirat jätettiin päiviksi yksinään karjan kanssa laidunmaille, joissa ne jatkuvasti tarkkailivat ympäristöään lauman yläpuolisilta tunkeilijoilta. Illan tullen koirat palasivat lauman kanssa kotiin, jossa koirat saivat nukkua lähellä karjaa, puolustaen ja vahtien samalla myös omistajiaan. Toisinaan koiria käytettiin "vetojuhtina kärryille, joissa kuljetettiin mm. maitoa ja juustoa.
1900-luvun alussa sudet ja karhut alkoivat käydä harvinaisiksi Estrela-vuorella ja laumanvartijakoirat kävivät tarpeettomaksi, tämä oli kohtalokasta estrelavuoristokoiralle. Haukkujan virkaa pystyi hoitamaan pienempikin koira, joka ei syönyt niin paljoa. Paimenet eivät enää välittäneet rodusta ja estrelanvuoristokoira hävisi lähes täysin. Onneksi oli kuitenkin muutama ihminen, jotka halusivat säilyttää rodun, joka oli niin jalo ja kaunis. Nämä ihmiset valitsivat yksilöt ja tyypin joita jalostivat ja joista loivat pohjan sille, mikä estrelanvuoristokoira on tänä päivänä. Virkistysmatkailun lisäännyttyä rotu alkoi käydä tutuksi tavalliselle portugalilaiselle ja joitakin yksilöitä päätyi herraskartanoihin. Herraskartanoista rotu löysi tiensä näyttelykehiin. Pikkuhiljaa rotu alkoi tulla tutuksi myös ulkomailla ja ensimmäisenä ulkovaltoina estrelan adoptoivat Englanti ja Alankomaat. Ensimmäinen estrela saapui Suomeen 80-luvulla.
Ensimmäinen rotumääritelmä estrelanvuoristokoirasta laadittiin vuonna 1933. Rotumääritelmän laati professori Manuel Marques. Rotumääritelmän julkaisu antoi kasvattajille rajat ja tavoitteet, joiden mukaan jatkaa jalostustyötä kohti homogeenisempää tyyppiä.
Harvat koirat ovat niin täysin elinympäristönsä tuote kuin estrela, joka ei ole niinkään koira kuin elämäntapa (elämäntapa, joka ei ehkä kovinkaan kauan säily ennallaan), ja elleivät ihmiset ymmärrä edes jotain sen kaikista vivahteista, he eivät koskaan pysty saamaan oikeaa tuntumaa rotuun.
(Roger F. Pye kirjassaan Estrela Mountain Dog)
Estrelanvuoriskoira kuuluu Iberian niemimaan ikivanhoihin laumaa vartioiviin paimenkoiriin. Tätä perintöä tulee kunnioittaa ja pyrkiä pitämään huolta rodun käyttökelpoisuudesta sen alkuperäiseen tehtävään. Estrelan tulee olla perusterve, rakenteensa puolesta vahva, kestävä ja ketterä. Sillä on taipumus keskinkertaisiin linjoihin, eikä sen tule olla liioiteltu minkään suhteen. Sen tulee omata rodulle ominainen vahva vartiointitaipumus ja epäluulo vieraita kohtaan, kuitenkaan sen ei tule olla arka tai aggressiivinen. Omistajan läsnä ollessa sen tulee olla vieraidenkin käsiteltävissä.
Rodun kehittyminen
Seuraava on suora lainaus Roger F. Pyen kirjasta Estrela Mountain Dog:
Ominaisuudet, jotka mahdollistivat koiran kunnollisen työskentelyn sen elinolosuhteissa, kehittyivät hitaasti vuosisatojen kuluessa. Sen oli välttämättä oltava suuri, erittäin voimakas ja kestävä koira, kosken sen piti pystyä taistelemaan suden kanssa ja tämä vaati syvää leveää rintaa, missä oli paljon tilaa sydämen ja keuhkojen työskennellä kunnolla sekä vahvaa, laajaa ja lihaksikasta selkää ja kupeita. Siitä huolimatta sen kokoa rajoitti jossain määrin tarve liikkua ketterästi tiedusteluretkillä vuoristoisessa maastossa solineen, kivikkoineen sekä tulkoon sanotuksi, köyhä ruokavalio, minkä paimen pystyi tarjoamaan. Tällä koon rajoittumisella oli jonkin verran vaikutusta sen raajoihin, sillä vaikka se ilmeisesti tarvitsikin hyväluustoisia ja lihaksikkaita raajoja vuorten rinteillä liikkumiseen, takajaloilla ei ollut taipumusta asettua rungon alle, kuten usein suurilla koirilla (erotuksena pelkästään korkeista koirista), että ne pystyivät kannattamaan suurta painoa, vaan näiden raajat saattoivat olla runsaasti kulmautuneet antamaan niille niin välttämätöntä ketteryysliikettä.
Voimakas suu, missä pitkät raatelevat leuat ja suuret voimakkaat hampaat, olivat olennaisia vaatimuksia sen sodassa sutta vastaa, samoin sillä oli taipumus kasvattaa vihollisten varalta tukeva ihopoimu tai paksu karvakaulus kurkun alle ja ympärille. Kuitenkin kaikki löysä nahaka, varsinkin suun ja kurkun tienoolla, joka mahdollistaisi sudelle kiinnikäymiskohdan, oli selvä haitta. Useimmista karjakoiraroduista huomaamme, että ne aika ajoin pitävät korviaan luimussa takana ja saattaa olla, että verraittain pienet taakse kääntyvät korvat olivat estrelan paimenten arvostamia ja etsimiä aivan samasta syystä, sillä itse asiassa, jos koiralla oli suuret roikkuvat korvat, paimen usein typistin ne ja toisinaan myös hännän.
Energiaa säästääkseen se kehitti helpon, melko pomppivan hölkkäaskeleen, mikä mahdollisti huomattavien matkojen taittamisen mahdollisimman pienellä voimalla. Se myös kasvatti runsaasti karvaa varpaiden ja polkutyynyjen väleihin suojatakseen jalkojaan lumelta ja vuoriston irtokiviltä, sekä antamaan paremman jalansijan epätasaisella alustalla. Sen pitkä paksu häntä toimi vastapainona äkillisissä suunnanvaihdoksissa. Suojaksi äärimmäistä kosteutta ja kylmyyttä vastaan, joissa sen piti pitkiäkin aikoja elää, se kasvatti paksun, tiheän turkin. Luonteeltaan se oli, paitsi leppymätöntä vihaa sutta kohtaan luonnostaan epäluuloinen ja varuillaan oleva vieraita kohtaan, varoittaen äänekkäästi heidän lähestymisestään valmiina tarpeen vaatiessa myös kovempiin otteisiin, mutta rinnan sen omiin ja isännän mahdollisiin vihollisiin kohdistuvan raivokkuuden kanssa, kulki syvä, joskin hieman epätarkka, kiintymys ja uskollisuus sitä ihmistä kohtaan, jonka kanssa se vuoriston yksinäisyydessä kuukausikaupalla yhdessä eli.
Ulkomuoto
Estrela on kookas kaarevalinjainen, mastiffityyppinen molossikoira. Säkäkorkeus on uroksilla 65-73 cm ja painoa n. 40-50 kg. Narttujen toivottu koko on 62-69 cm ja paino n. 30-40 kg. Estrelasta on kaksi karvamuunnosta: pitkä- ja lyhytkarvainen. Suomessa on ollut lyhytkarvainen estrela. Estrelan karvapeitteen kuvataan muistuttavan vuohenkarvaa. Sen tulee olla vahva ja karkeahko, ei kuitenkaan liian kova. Karva on suoraa tai lievästi laineikasta, hyvin runsasta kummallakin muunnoksella. Normaalisti karvapeitteen paksuus vaihtelee rungon eri osissa. Raajoissa kyynärpään ja kintereen alapuolella karva on lyhyempää ja tiheämpää, samoin päässä. Korvissa karva lyhenee tyvestä kärkeä kohti ja muuttuu ohuemmaksi ja pehmeämmäksi. Karva on pitempää hännässä, joka on tuuhea, paksu ja pitkäkarvaisella muunnoksella hapsuinen, samoin kaulan ympärillä, jossa se voi muodostaa pienen kauluksen ja edelleen reisien ja eturaajojen takapuolella etenkin pitkäkarvaisella muunnoksella. Etenkin pitkäkarvaisella muunnoksella karkean karvan juuressa kasvava pohjavilla on hienoa, lyhyttä, runsasta ja tavallisesti vaaleampaa kuin peitinkarva. Sallittuja värejä estrelanvuoristokoiralle ovat kellanruskehtava, sudenharmaa, keltainen yksivärisinä tai laikullisina ja brindle.
Maailman estrela kanta
Portugalissa on rekisteröity 9552 kpl pitkäkarvaisia ja 813 kpl lyhytkarvaisia estreloita vuosien 1999-2012 aikana. Vuoristossa asuu vielä rekisteröimättömiä koiria, joita voidaan edelleen ottaa rotuun. Ruotsissa on rekisteröity vuosien 1999-2013 aikana 167 pitkäkarvaista estrelaa. Slovakiassa vuosien 2004-2013 aikana 57 kpl pitkäkarvaista estrelaan, Ranskassa on vuosien 1999-2013 aikana rekisteröity 391 kpl pitkäkarvaista estrelaa, USA:ssa on vuosien 1999-2013 aika rekisteröity 125 yksilöä. Lisäksi tiedämme, että Tšekissä, Hollannissa, Iso-Britanniassa ja Norjassa on estrelanvuoristokoiria, mutta tarkkoja lukuja näistä maista ei ole saatavilla. Suomeen ensimmäiset estrelat tulivat vuosina 1984-1985, jolloin tuotiin seitsemän koiraa Ruotsista kahdelta kasvattajalta. Ensimmäinen estrelanvuoristokoirapentue syntyi Suomessa vuonna 1989.
Kaikkiaan Suomessa on rekisteröity 1122 (1984-2013) koiraa ja koirakannan arvioidaan olevan tällä hetkellä noin 300-500 yksilöä.
Estrelanvuoristokoira kuten muutkin Iberian niemimaan mastiffit polveutuvat Keski-Aasian mastiffeista. Tämän huomaa hyvin, kun vertaa mm. estrelavuoristokoiraa, kaukasianpaimenkoiraa ja sarplaninacia. Estrelanvuoristokoira on yksi Iberian niemimaan vanhimmista roduista, ellei jopa vanhin. Legenda kertoo tämän näköisen koiran taistelleen roomalaisia vastaan portugalilaisten paimenten, viriatojen, rinnalla jo vuonna 200 eaa. Totta tai ei, niin tunnettu runoilija Bras Garcia de Mascarenhaa kuvaa viriatojen koiria tähän tapaan:
"Rennot lavat, paheksuvat silmät, laskevat huulet, musta nenä, karvainen kuono, typistetyt korvat, kiertyneet kynnet, vahvat jalat ja tassut, roteva runko, jykevät lonkat, vahva leuka, tuuhea häntä, lyhyt sekä vahva kaula ja lanteet." Osuva kuvaus estrelanvuoristokoirasta 1600-luvulta.
Estrela-vuori on Portugalin korkein kohta, 1981 m merenpinnan yläpuolella. Vuori on ja oli erinomainen asuinpaikka Iberian sudelle ja aikoinaan susikanta oli erittäin tiheä tällä alueella. Ruskea karhu on tänä päivänä hävinnyt alueelta, mutta niitäkin on aikanaan elänyt Estrela-vuorella. Estrela-vuoren paimenien täytyi joka päivä vaeltaa ylös vuorelle sijaitseville laidunmaille. Paimenet karjoineen joutuivat usein susilaumojen hyökkäysten kohteiksi ja nämä paimenet tarvitsivat vahvan ja rohkean koiran turvaksi, puolustamaan heitä petojen hyökkäyksiltä, sekä ryöstäjiltä. Tämän koiran täytyi olla vahva rungoltaan ja iso kooltaan, että koira pystyisi tappelemaan, mutta kuitenkin nopea ja notkea mikä salli koiran juosta vapaasti vaikeassa maastossa. Koiran tuli olla myös erittäin viisas ja sitkeä selvitäkseen Estrela-vuoren vaikeissa ja ankarissa olosuhteissa, tärkeää oli myös se, että koira oli perusterve, sillä siihen aikaan ei ollut lääkkeitä eikä lääkäreitä. Koiran täytyi olla aina valmis puolustamaan omistajaansa ja laumaansa.
Estrelanvuoristokoiralle kehittyi kaksi erilaista karvatyyppiä lyhyt- ja pitkäkarvainen. Pitkäkarvainen koira oli yleisempi Manteigasin alueella, kun taas lyhytkarvaiset olivat suositumpia Seian ja Gouveian alueilla. Tänä päivänä pitkäkarvainen tyyppi on paljon yleisempi, kun taas lyhytkarvainen versio on harvinainen, jopa Portugalissa. Paimenet varustivat koiransa metallisilla piikkipannoilla, suojatakseen koirien niskaa hyökkäyksiltä, samasta syystä koirilta typistettiin myös korvat. Koirat vartioivat laumoja 2-6 koiran ryhmissä. Koirat jätettiin päiviksi yksinään karjan kanssa laidunmaille, joissa ne jatkuvasti tarkkailivat ympäristöään lauman yläpuolisilta tunkeilijoilta. Illan tullen koirat palasivat lauman kanssa kotiin, jossa koirat saivat nukkua lähellä karjaa, puolustaen ja vahtien samalla myös omistajiaan. Toisinaan koiria käytettiin "vetojuhtina kärryille, joissa kuljetettiin mm. maitoa ja juustoa.
1900-luvun alussa sudet ja karhut alkoivat käydä harvinaisiksi Estrela-vuorella ja laumanvartijakoirat kävivät tarpeettomaksi, tämä oli kohtalokasta estrelavuoristokoiralle. Haukkujan virkaa pystyi hoitamaan pienempikin koira, joka ei syönyt niin paljoa. Paimenet eivät enää välittäneet rodusta ja estrelanvuoristokoira hävisi lähes täysin. Onneksi oli kuitenkin muutama ihminen, jotka halusivat säilyttää rodun, joka oli niin jalo ja kaunis. Nämä ihmiset valitsivat yksilöt ja tyypin joita jalostivat ja joista loivat pohjan sille, mikä estrelanvuoristokoira on tänä päivänä. Virkistysmatkailun lisäännyttyä rotu alkoi käydä tutuksi tavalliselle portugalilaiselle ja joitakin yksilöitä päätyi herraskartanoihin. Herraskartanoista rotu löysi tiensä näyttelykehiin. Pikkuhiljaa rotu alkoi tulla tutuksi myös ulkomailla ja ensimmäisenä ulkovaltoina estrelan adoptoivat Englanti ja Alankomaat. Ensimmäinen estrela saapui Suomeen 80-luvulla.
Ensimmäinen rotumääritelmä estrelanvuoristokoirasta laadittiin vuonna 1933. Rotumääritelmän laati professori Manuel Marques. Rotumääritelmän julkaisu antoi kasvattajille rajat ja tavoitteet, joiden mukaan jatkaa jalostustyötä kohti homogeenisempää tyyppiä.
Harvat koirat ovat niin täysin elinympäristönsä tuote kuin estrela, joka ei ole niinkään koira kuin elämäntapa (elämäntapa, joka ei ehkä kovinkaan kauan säily ennallaan), ja elleivät ihmiset ymmärrä edes jotain sen kaikista vivahteista, he eivät koskaan pysty saamaan oikeaa tuntumaa rotuun.
(Roger F. Pye kirjassaan Estrela Mountain Dog)
Estrelanvuoriskoira kuuluu Iberian niemimaan ikivanhoihin laumaa vartioiviin paimenkoiriin. Tätä perintöä tulee kunnioittaa ja pyrkiä pitämään huolta rodun käyttökelpoisuudesta sen alkuperäiseen tehtävään. Estrelan tulee olla perusterve, rakenteensa puolesta vahva, kestävä ja ketterä. Sillä on taipumus keskinkertaisiin linjoihin, eikä sen tule olla liioiteltu minkään suhteen. Sen tulee omata rodulle ominainen vahva vartiointitaipumus ja epäluulo vieraita kohtaan, kuitenkaan sen ei tule olla arka tai aggressiivinen. Omistajan läsnä ollessa sen tulee olla vieraidenkin käsiteltävissä.
Rodun kehittyminen
Seuraava on suora lainaus Roger F. Pyen kirjasta Estrela Mountain Dog:
Ominaisuudet, jotka mahdollistivat koiran kunnollisen työskentelyn sen elinolosuhteissa, kehittyivät hitaasti vuosisatojen kuluessa. Sen oli välttämättä oltava suuri, erittäin voimakas ja kestävä koira, kosken sen piti pystyä taistelemaan suden kanssa ja tämä vaati syvää leveää rintaa, missä oli paljon tilaa sydämen ja keuhkojen työskennellä kunnolla sekä vahvaa, laajaa ja lihaksikasta selkää ja kupeita. Siitä huolimatta sen kokoa rajoitti jossain määrin tarve liikkua ketterästi tiedusteluretkillä vuoristoisessa maastossa solineen, kivikkoineen sekä tulkoon sanotuksi, köyhä ruokavalio, minkä paimen pystyi tarjoamaan. Tällä koon rajoittumisella oli jonkin verran vaikutusta sen raajoihin, sillä vaikka se ilmeisesti tarvitsikin hyväluustoisia ja lihaksikkaita raajoja vuorten rinteillä liikkumiseen, takajaloilla ei ollut taipumusta asettua rungon alle, kuten usein suurilla koirilla (erotuksena pelkästään korkeista koirista), että ne pystyivät kannattamaan suurta painoa, vaan näiden raajat saattoivat olla runsaasti kulmautuneet antamaan niille niin välttämätöntä ketteryysliikettä.
Voimakas suu, missä pitkät raatelevat leuat ja suuret voimakkaat hampaat, olivat olennaisia vaatimuksia sen sodassa sutta vastaa, samoin sillä oli taipumus kasvattaa vihollisten varalta tukeva ihopoimu tai paksu karvakaulus kurkun alle ja ympärille. Kuitenkin kaikki löysä nahaka, varsinkin suun ja kurkun tienoolla, joka mahdollistaisi sudelle kiinnikäymiskohdan, oli selvä haitta. Useimmista karjakoiraroduista huomaamme, että ne aika ajoin pitävät korviaan luimussa takana ja saattaa olla, että verraittain pienet taakse kääntyvät korvat olivat estrelan paimenten arvostamia ja etsimiä aivan samasta syystä, sillä itse asiassa, jos koiralla oli suuret roikkuvat korvat, paimen usein typistin ne ja toisinaan myös hännän.
Energiaa säästääkseen se kehitti helpon, melko pomppivan hölkkäaskeleen, mikä mahdollisti huomattavien matkojen taittamisen mahdollisimman pienellä voimalla. Se myös kasvatti runsaasti karvaa varpaiden ja polkutyynyjen väleihin suojatakseen jalkojaan lumelta ja vuoriston irtokiviltä, sekä antamaan paremman jalansijan epätasaisella alustalla. Sen pitkä paksu häntä toimi vastapainona äkillisissä suunnanvaihdoksissa. Suojaksi äärimmäistä kosteutta ja kylmyyttä vastaan, joissa sen piti pitkiäkin aikoja elää, se kasvatti paksun, tiheän turkin. Luonteeltaan se oli, paitsi leppymätöntä vihaa sutta kohtaan luonnostaan epäluuloinen ja varuillaan oleva vieraita kohtaan, varoittaen äänekkäästi heidän lähestymisestään valmiina tarpeen vaatiessa myös kovempiin otteisiin, mutta rinnan sen omiin ja isännän mahdollisiin vihollisiin kohdistuvan raivokkuuden kanssa, kulki syvä, joskin hieman epätarkka, kiintymys ja uskollisuus sitä ihmistä kohtaan, jonka kanssa se vuoriston yksinäisyydessä kuukausikaupalla yhdessä eli.
Ulkomuoto
Estrela on kookas kaarevalinjainen, mastiffityyppinen molossikoira. Säkäkorkeus on uroksilla 65-73 cm ja painoa n. 40-50 kg. Narttujen toivottu koko on 62-69 cm ja paino n. 30-40 kg. Estrelasta on kaksi karvamuunnosta: pitkä- ja lyhytkarvainen. Suomessa on ollut lyhytkarvainen estrela. Estrelan karvapeitteen kuvataan muistuttavan vuohenkarvaa. Sen tulee olla vahva ja karkeahko, ei kuitenkaan liian kova. Karva on suoraa tai lievästi laineikasta, hyvin runsasta kummallakin muunnoksella. Normaalisti karvapeitteen paksuus vaihtelee rungon eri osissa. Raajoissa kyynärpään ja kintereen alapuolella karva on lyhyempää ja tiheämpää, samoin päässä. Korvissa karva lyhenee tyvestä kärkeä kohti ja muuttuu ohuemmaksi ja pehmeämmäksi. Karva on pitempää hännässä, joka on tuuhea, paksu ja pitkäkarvaisella muunnoksella hapsuinen, samoin kaulan ympärillä, jossa se voi muodostaa pienen kauluksen ja edelleen reisien ja eturaajojen takapuolella etenkin pitkäkarvaisella muunnoksella. Etenkin pitkäkarvaisella muunnoksella karkean karvan juuressa kasvava pohjavilla on hienoa, lyhyttä, runsasta ja tavallisesti vaaleampaa kuin peitinkarva. Sallittuja värejä estrelanvuoristokoiralle ovat kellanruskehtava, sudenharmaa, keltainen yksivärisinä tai laikullisina ja brindle.
Maailman estrela kanta
Portugalissa on rekisteröity 9552 kpl pitkäkarvaisia ja 813 kpl lyhytkarvaisia estreloita vuosien 1999-2012 aikana. Vuoristossa asuu vielä rekisteröimättömiä koiria, joita voidaan edelleen ottaa rotuun. Ruotsissa on rekisteröity vuosien 1999-2013 aikana 167 pitkäkarvaista estrelaa. Slovakiassa vuosien 2004-2013 aikana 57 kpl pitkäkarvaista estrelaan, Ranskassa on vuosien 1999-2013 aikana rekisteröity 391 kpl pitkäkarvaista estrelaa, USA:ssa on vuosien 1999-2013 aika rekisteröity 125 yksilöä. Lisäksi tiedämme, että Tšekissä, Hollannissa, Iso-Britanniassa ja Norjassa on estrelanvuoristokoiria, mutta tarkkoja lukuja näistä maista ei ole saatavilla. Suomeen ensimmäiset estrelat tulivat vuosina 1984-1985, jolloin tuotiin seitsemän koiraa Ruotsista kahdelta kasvattajalta. Ensimmäinen estrelanvuoristokoirapentue syntyi Suomessa vuonna 1989.
Kaikkiaan Suomessa on rekisteröity 1122 (1984-2013) koiraa ja koirakannan arvioidaan olevan tällä hetkellä noin 300-500 yksilöä.